Monipistoshoitoisen tyypin 2 diabeteksen kohdalla tilanne lienee yksiselitteinen: potilas tarvitsee sensorin samoin indikaatioin kuin tyypin 1 diabeteksessakin. Suurin osa näistä käyttäjistä ilmeisesti hyötyy sensorin käytöstä, mutta eivät kuitenkaan kaikki. Tutkimusnäyttöä on myös siihen suuntaan, että pelkkää basaali-insuliinia käyttävät tyypin 2 diabetespotilaat myös hyötyisivät jatkuvasta glukoosipitoisuuden sensoriseurannasta «Martens T, Beck RW, Bailey R, ym. Effect of Contin...»1. Joillakin potilailla on havaittu taipumusta pakonomaiseen glukoosipitoisuuden tarkistamiseen flash-sensorilla (ad 75 krt/vrk). Sensorin paikalleen laitto voi tuntua kivuliaalta, ja sensori saattaa herkästi irrota paikaltaan. Joillakin sensorin asettamiskohtaan saattaa ilmaantua allergistyppinen ihoreaktio, ja joskus puhkeaa laaja-alaisempikin allerginen ihottuma «Seppänen A. Glukoosisensoreista allergista kosket...»2. Erilaisia ihon suojaamistapoja on kokeiltu ja kokeillaan, mutta kaikki eivät niistäkään hyödy.
CGMS:ää voidaan yksilöllisen harkinnan pohjalta käyttää 2–4 viikon mittaisena jaksona esimerkiksi vuosikontrollikäynnin yhteydessä. Jos HbA1c-taso on suuri tai suurentunut selvästi aiemmasta tai jos glukoositasapaino heittelee kovasti, saattaa lyhyehkö 1–2 viikon sensorointijakso auttaa selvittämään ongelman syitä «Martens T, Beck RW, Bailey R, ym. Effect of Contin...»1. Sensorointi voisi tuolloin olla informatiivisempi ja sen diagnostinen merkitys suurempi, jos se toteutettaisiin niin sanottuna sokkosensorointina. Useimmat tarjolla olevista laitteista eivät kuitenkaan tällä hetkellä mahdollista sokkouttamista. Joillakin potilailla CGMS toimii hyvänä potilasohjauksen välineenä, jos he voivat 2–4 viikon ajan itse seurata, miten erilaiset ruuat, liikunta ynnä muu sellainen heidän glukoosipitoisuuteensa vaikuttavat.
Yksin asuvan vanhuksen tai muistisairaan insuliinihoidossa on aina vakavan hypoglykemian riski. Hälytystoiminnolla varustettu sensori voisi periaatteessa välittää tiedon yöllisestä hypoglykemiasta potilaan omaiselle tai turvapuhelinpäivystykseen.
Kustannusvaikuttavuutta muille kuin monipistoshoitoisille tyypin 2 diabetespotilaille ei CGM:llä nykytilanteessa ole varmuudella osoitettavissa. Tilanne saattaa muuttua vain, jos sensoriteknologian hinta pienenee oleellisesti nykyisestä «Aleppo G, Beck RW, Bailey R, ym. The Effect of Dis...»3. Luonnollisestikaan ei ole mahdotonta, etteikö yksittäinen potilas tai alaryhmä jo nyt voisi merkittävästi hyötyä sensorin jatkuvasta käytöstä (esimerkiksi hyvin suurten insuliinimäärien käyttäjiksi ajautuneet sairaalloisen lihavat potilaat tai glukokortikoidien käyttäjät).