Kyseessä on kolmen sairaanhoitopiirin alueella (Etelä-Pohjanmaa, Keski-Suomi ja Pirkanmaa) suoritettu väestötutkimus «Peltonen M, Korpi-Hyövälti E, Oksa H ym. Lihavuude...»1, johon kutsuttiin 4 500 satunnaisotannalla poimittua iältään 45–74-vuotiasta miestä ja naista. Tutkimukseen osallistui 62 % kutsutuista miehistä ja 67 % naisista. Diabeteksen diagnoosi perustui kahden tunnin glukoosirasituskokeeseen (75 g). Glukoosiaineenvaihdunnan tulkinnassa käytettiin WHO:n vuoden 1999 kriteereitä.
Miehistä 7,4 %:lla ja naisista 4,3 %:lla oli aikaisemmin diagnosoitu diabetes. Aiemmin tunnistamatonta diabetesta todettiin miehillä 8,3 % ja naisilla 6,9 %. Uusien diabetesta sairastavien diagnoosi perustui 55 %:lla glukoosirasituksen suurentuneeseen 2 tunnin glukoosipitoisuuden arvoon. Glukoosirasituskokeen perusteella todettiin tämän lisäksi heikentynyt glukoosinsieto 14,7 %:lla miehistä ja 15,9 %:lla naisista.
Kommentti: Tuore suomalainen väestötutkimus, jonka osallistumisprosentti oli kohtalaisen hyvä. Osallistuminen oli heikoin 45–54-vuotiaiden miesten ikäryhmässä, jossa 56 % osallistui tutkimukseen. Glukoosirasituskokeen suorittamisessa oli ongelmia 2 %:lla osallistuneista.
Kyseessä on raportti «DECODE Study Group. Age- and sex-specific prevalen...»2 13 tutkimuksesta 9:ssä Euroopan maassa. Tutkimukseen hyväksyttiin väestöpohjaisia tutkimuksia, jotka oli suoritettu vuoden 1980 jälkeen ja joihin osallistuivat sekä miehet että naiset ainakin kahdesta ikäryhmästä. Kaikki tutkimukset perustuivat 2 tunnin glukoosirasituskokeeseen (75 g) ja WHO:n vuoden 1999 kriteereihin. DECODE-tutkimukseen (Diabetes Epidemiology: Collaborative Analysis of Diagnostic Criteria in Europe) osallistui yhteensä 7 680 miestä ja 9 251 naista, joiden ikä oli 30–89 vuotta.
Glukoosirasituskokeen 2 tunnin glukoosipitoisuuden keskiarvo suureni lineaarisesti iän mukana ja erityisesti 50 ikävuoden jälkeen. Naisilla 2 tunnin glukoosipitoisuus oli suurempi kuin miehillä. Diagnosoimattoman diabeteksen osuus oli miehillä 40–70 % ja naisilla 39–58 % ikäryhmästä riippuen. Osuus oli suurin nuorilla miehillä. Diagnosoimattoman diabeteksen esiintyvyys perustui enemmän suurentuneeseen 2 tunnin glukoosipitoisuuden arvoon kuin paastoglukoosipitoisuuden arvoon. Tämä korostui naisilla ja etenkin yli 70-vuotiailla.
Kommentti: Tutkimuksessa oli mukana Monika-Finland-tutkimuksesta 1 841 henkilöä (45 % miehiä, keski-ikä 54 vuotta) ja Oulusta 309 henkilöä (39 % miehiä, keski-ikä 76 vuotta). Oulun aineistossa diabeteksen esiintyvyys oli koko tutkimuksen suurimpia etenkin vanhojen naisten kohdalla.
Italialaisessa monikeskustutkimuksessa GENFIEV (Genetics, pathophysiology and evolution of diabetes) «Bianchi C, Miccoli R, Bonadonna RC, ym. Pathogenet...»3 verrattiin HbA1c:n ja glukoosirasituskokeen käyttöä henkilöillä, joilla oli suuri diabeteksen riski. Tutkimuksessa oli mukana 844 henkilöä (miehiä 44 %, keski-ikä 49,5 ± 11 vuotta, BMI 29 ± 5). Heille suoritettiin glukoosirasituskoe (75 g), ja heiltä määritettiin HbA1c-taso sekä selvitettiin useita metabolisia riskitekijöitä.
Glukoosirasituskokeen perusteella (ADA:n kriteerit 2003) 43 %:lla oli normaali glukoosinsieto, 42 %:lla heikentynyt glukoosinsieto ja 15 %:lla uusi diabetes. HbA1c-tason perusteella 38 %:lla oli heikentynyt glukoosinsieto (HbA1c 5,7–6,4 %) ja 11 %:lla diabetes (HbA1c ≥ 6,5 %. Niistä henkilöistä, joilla HbA1c-taso oli normaali (< 5,7 %), todettiin glukoosirasituskokeen perusteella heikentynyt glukoosinsieto 33 %:lla ja diabetes 5 %:lla. Tutkimushenkilöillä, joilla oli poikkeava glukoosinsieto sekä glukoosirasituskokeen että HbA1c:n perusteella, todettiin heikompi metabolinen riskiprofiili.
Kommentti: Kyseessä ei ole väestötutkimus vaan riskihenkilöihin suunnattu monikeskustutkimus. Tutkimuksessa HbA1c:n perusteella tunnistettiin selvästi vähemmän henkilöitä, joilla oli heikentynyt glukoosinsieto ja diabetes, kuin glukoosirasituskokeen perusteella.