Kehityksellisen koordinaatiohäiriön (DCD) hoidossa ja kuntoutuksessa sekä niihin liittyvässä päätöksenteossa on olennaista ottaa huomioon sekä potilaiden että heidän huoltajiensa näkökulmat. Se edistää heidän elämänlaatuaan ja yleistä hyvinvointiaan, tiedonkulkua ja hoitoon sitoutumista ja tuo konkreettisia ideoita muun muassa hoitosuositusten laatimiseen. Potilasnäkökulma on myös tärkeä osa hoidon ja palvelujen kehittämistä.
Suomessa on uuden standardin (SFS-EN 17398) «https://sales.sfs.fi/fi/index/tuotteet/SFS/CEN/ID2/1/952104.html.stx»1 mukaan määritelty potilaan osallistumisen vähimmäisvaatimukset. Sen mukaan potilaskeskeinen hoito on mahdollista, kun hoitohenkilöstö yhdessä terveydenhuollon palveluja käyttävän henkilön kanssa räätälöi palvelut vastaamaan potilaan henkilökohtaisia resursseja, tarpeita ja tavoitteita. Potilasnäkökulman huomioimiseksi DCD:n osalta 14.10.2021 tehtiin tiedonhaku Medline-tietokannasta vuodesta 2010 lähtien.
Taustaa
Kehityksellisessä koordinaatiohäiriössä todetaan jo varhaisella iällä vaikeus oppia uusia motorisia taitoja sekä tuottaa sujuvasti ja tarkasti koordinoituja karkea- ja hienomotorisia liikkeitä «Blank R, Barnett AL, Cairney J, ym. International ...»1, «Zwicker JG, Missiuna C, Harris SR, ym. Development...»2. Esiintyvyys kouluikäisillä lapsilla on 5–6 % «Blank R, Barnett AL, Cairney J, ym. International ...»1, «Kadesjö B, Gillberg C. Developmental coordination ...»3, «Lingam R, Hunt L, Golding J, ym. Prevalence of dev...»4, ja DCD on yleisempi pojilla (2:1–7:1) «Zwicker JG, Missiuna C, Harris SR, ym. Development...»2. Keskosena tai pienipainoisena syntyneiden DCD:n riski on 6–8-kertainen «de Kieviet JF, Piek JP, Aarnoudse-Moens CS, ym. Mo...»5, «Edwards J, Berube M, Erlandson K, ym. Developmenta...»6. Usein DCD esiintyy yhdessä kielellisten ja kognitiivisten erityisvaikeuksien sekä neuropsykiatristen häiriöiden kanssa. Jopa 70 %:lla lapsista, joilla on DCD, voidaan todeta puheen ja kielen kehityksen häiriö «Blank R, Barnett AL, Cairney J, ym. International ...»1. Jopa puolella todetaan motoriikan kehityshäiriöiden lisäksi myös aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö (ADHD) «Lingam R, Golding J, Jongmans MJ, ym. The associat...»7, «Kadesjö B, Gillberg C. Attention deficits and clum...»8. Motoriikan vaikeuksiin liittyen lapset saattavat vältellä liikuntatilanteita ja joukkuelajeja, mikä edelleen saattaa johtaa eristäytymiseen ja itsetunto-ongelmiin «Cairney J, Hay JA, Faught BE, ym. Developmental co...»9, «Cairney J, Veldhuizen S. Is developmental coordina...»10. Kehitykselliseen koordinaatiohäiriöön on liitetty myös mielialaongelmia (ahdistuneisuus, masentuneisuus), joiden on tulkittu liittyvän pitkään jatkuneisiin epäonnistumisiin motoriikkaa vaativissa tehtävissä ja siitä johtuviin hankaluuksiin eri elämänalueilla, mikä puolestaan saattaa aiheuttaa laaja-alaista huonommuuden tunnetta ja sitä kautta mielen pahoinvointia. Vähäisen liikunnan seurauksena DCD:hen liittyy myös ylipainon riski «Hendrix CG, Prins MR, Dekkers H. Developmental coo...»11. Vaikka tutkimusta DCD:stä tehdään koko ajan enemmän, häiriö on edelleen lapsuuden kehityksellisistä häiriöistä vähiten tutkittu ja ymmärretty ja myös alidiagnosoitu «Wilson BN, Neil K, Kamps PH, ym. Awareness and kno...»12. Häiriön etiologia on monitekijäinen.
Näkökulmia kirjallisuuden perusteella
DCD-diagnoosin saamisella on merkittävä vaikutus yksilölle ja hänen perheelleen, ja heidän näkökulmistaan ja kokemuksistaan on tehty viime vuosina enenevässä määrin tutkimusta. Suurin osa kyselyistä on tehty huoltajille, lasten ja nuorten kyselytutkimusten määrä on vähäinen, ja ne ovat usein otoskooltaan pieniä. O’Dea ja kumppanit «O'Dea Á, Stanley M, Coote S, ym. Children and youn...»13 tekivät systemaattisen katsauksen ja meta-etnografian, joka kokosi yhteen DCD-diagnoosin saaneiden lasten ja nuorten näkemyksiä ja kokemuksia kartoittaneiden yksittäisten tutkimusten tuloksia. Metaetnografia paljasti DCD-diagnoosin saaneiden lasten ja nuorten kokevan selvän eron omien kykyjensä ja yleisten arjen toimintanormien välillä. Tämä johti sellaisiin negatiivisiin seuraamuksiin kuten omanarvontunnon huononemiseen, kiusaamiseen ja joukosta poissulkemiseen. Kohdatessaan edellä mainittuja ongelmia lapset ja nuoret kuvasivat luovia ja onnistuneita strategioita, joita he sovelsivat käytännössä, muun muassa tuki muilta (huoltajat, ystävät ja opettajat), keskittyminen omiin vahvuuksiin ja taitoihin, oman erilaisuuden hyväksyminen, ”just do it” -asenteen omaksuminen, henkilökohtaisten tavoitteiden asettaminen, pois jääminen joistakin sosiaalisista aktiviteeteista, huumorin ja sarkasmin käyttäminen, arjen toimintanormien käsittäminen sosiaalisena rakenteena sekä ystävyydestä nauttiminen hauskanpidon ja hyväksynnän mahdollistajana sekä suojana joukosta poissulkemiseen.
Englantilaisessa kyselytutkimuksessa Kirby ja kumppanit «Kirby A, Edwards L, Sugden D. Emerging adulthood i...»14 selvittivät 17–25-vuotiaiden nuorten aikuisten, joilla on lapsuudessa todettu DCD, näkemyksiä ja kokemuksia heidän sen hetkisestä toimintakyvystään. Tutkimuksessa heiltä kyseltiin, olivatko DCD-oireet säilyneet tai vähentyneet nuoreen aikuisikään mennessä ja mitä vaikeuksia heillä mahdollisesti oli kyselyn hetkellä. Näkemyksiä kyseltiin myös näiden nuorten aikuisten vanhemmilta. Yli puolet osallistujista raportoi lapsuudessa aina olleen vaikeuksia itsestä huolehtimisen toiminnoissa, pyörällä ajamaan opettelussa, joukkuepelien pelaamisessa, kirjoittamisen tarkkuudessa ja nopeudessa sekä järjestelmällisyydessä verrattuna tavanomaisesti kehittyneisiin kavereihin. Pienempi osa vastanneista raportoi vaikeuksista syödä siististi, he kertoivat törmäilevänsä toisiin ihmisiin, heillä oli musiikki-instrumenttien käyttämisessä vaikeuksia, ja heitä oli nimitetty kömpelöiksi. Lähes kaikilla oli ollut jatkuvia koordinaation vaikeuksia, eikä kukaan raportoinut niiden täydellisestä loppumisesta aikuisikään mennessä. Sosiaaliset vaikeudet ja eristäytyneisyys olivat tavallisia ongelmia. Vastaajien mukaan huono koordinaatio vaikutti sosiaalisiin valintoihin, jopa 75 % vastaajista vältti joukkuepelejä säännöllisesti, eivätkä he menneet esimerkiksi tanssimaan. 66 % ilmaisi hakeutuvansa yksilölajeihin urheilussa, ja puolet kertoi viettävänsä vapaa-aikansa usein tai aina yksin. Suurin osa vanhemmista kertoi huolestaan lastensa toiminnan osalta sekä kotona että koulu- tai työympäristössä. Aiemmilla lapsuuden vaikeuksilla on vaikutusta itsevarmuuteen, ja ne voivat johtaa ongelmatilanteiden välttelyyn, vaikka taidot olisivat kohentuneet. Tutkimuksessa todetaan, että nuorten tarvitsema tuki voi olla moninaista, koska häiriön ilmiasu voi vaihdella paljonkin. Täydellisemmän kuvan ja ymmärryksen saamiseksi DCD:hen liittyvästä toimintakyvystä tutkijat pitävät tärkeänä kerätä tietoa nuorilta, lapsilta ja heidän vanhemmiltaan.
Maciver kumppaneineen «Maciver D, Owen C, Flannery K, ym. Services for ch...»15 selvitti skotlantilaisessa tutkimuksessa DCD-diagnoosin saaneiden lasten vanhempien näkemyksiä ja kokemuksia. Vanhemmat lähes poikkeuksetta kuvasivat, että he olivat tiedostaneet lapsellaan olevan kehityksellisiä vaikeuksia, mutta etteivät olleet tienneet, mistä saada apua, eikä heidän huoltaan ollut otettu vakavasti. Vanhemmat raportoivat, että ovat joutuneet kamppailemaan päästäkseen hoidon piiriin ja että vain heidän sinnikkään yrityksensä seurauksena apua lopulta oli saatu.
Hoitoon päässeet kuvasivat saamaansa hoitoa ja apua hyödylliseksi, vaikka palveluiden laadussa ja saatavuudessa onkin koettu olevan puutteita. Tutkimuksen mukaan vanhemmat ovat kokeneet, että osalla terveydenhuollon ammattihenkilöistä on ollut puutteellinen tietämys ja ymmärrys DCD:stä, mikä on johtanut oireiden havaitsemisen ja hoitoon pääsyn viivästymiseen. Vanhemmat olivat kokeneet olonsa ahdistuneeksi, hämmentyneeksi ja yksinäiseksi, ja he olivat kokeneet jäävänsä vaille tukea. Hoitoon pääsyn viivästyessä vanhemmat olivat kokeneet suuttumusta ja että tärkeää aikaa vaikuttaa lapsen elämään positiivisesti oli hukattu. Heidän mukaansa varhaisella diagnostiikalla, hoidolla ja kuntoutuksella on suuri merkitys lapsen kehityksen kannalta, mikä luo tarpeen selkeämpään hoitoonohjaukseen sekä palveluiden laadun kohentamiseen. Tärkeimpinä interventioina vanhemmat pitivät sellaisia, jotka auttoivat heidän lapsiaan leikkimään muiden lasten kanssa omassa koti- ja kouluympäristössään (tällaisia oli mm. pyörällä ajamaan opettelu), ja näillä he kokivat olleen positiivinen vaikutus lapsen itsevarmuuteen ja itsetuntoon. Irralliset ja omasta toimintaympäristöstä eristetyt kuntoutus- tai hoitotapahtumat eivät vanhempien mukaan kohentaneet lasten toimintakykyä. Heidän mielestään paremmin koordinoitu kuntoutustoiminta olisi ollut hyödyllistä. Myös kaukana kotoa sijaitsevat interventiot tuntuivat lisäävän perheen stressiä ja haittaavan muun muassa lasten koulunkäyntiä. Vanhemmat peräänkuuluttivat avointa keskustelua lastensa ongelmista ja ennusteesta terveydenhuollon ammattilaisten kanssa. Vaikeuksista ja turhautuneisuudestaan huolimatta vanhemmat pitivät kuntoutusta välttämättömänä ja korostivat erityisesti toimintaterapian merkitystä. Vaikka kuntoutuksen seurauksena raportoitiin myös muun muassa hienomotoriikan kohenemisesta, tärkeimpinä saavutuksina vanhemmat pitivät kehittymistä päivittäistoiminnoissa, kuten koulunkäynnissä ja pyörällä ajamisessa.
Alonso Soriano kumppaneineen «Alonso Soriano C, Hill EL, Crane L. Surveying pare...»16 teki Englannissa kyselytutkimuksen diagnostiseen prosessiin ja interventioihin liittyvästä tyytyväisyydestä 228 vanhemmalle, joiden lapselle oli tehty DCD-diagnoosi. Tyytymättömyyttä diagnostiseen prosessiin raportoi 45 % kyselyyn vastanneista vanhemmista. Neljä suurinta osa-aluetta, jotka liittyivät tyytymättömyyden kokemukseen, olivat: 1) koetun stressin määrä diagnostiseen prosessiin liittyen, 2) prosessissa mukana olleiden ammattihenkilöiden suhtautuminen, 3) tyytymättömyys diagnoosin jälkeiseen tukeen ja 4) aika, joka diagnoosin asettamiseen oli kulunut. DCD-diagnoosin saamiseen liittyvä viive aiheutti valtaosalle vanhemmista kuormitusta: 44 % vanhemmista piti diagnostista prosessia erittäin stressaavana ja 32 % melko stressaavana. Vanhempien antaman palautteen mukaan suurin osa lapsista (93 %) ei saanut DCD- tai dyspraksiadiagnoosia ensimmäisellä käynnillä. Näistä lapsista 5 % sai jonkin muun diagnoosin (oppimisen vaikeus, ADHD, kehityksellinen viive) ja 73 % lähetettiin toisen terveydenhuollon ammattilaisen luokse. Joillekin vanhemmille (14 %) oli sanottu, ettei heidän lapsellaan ollut mitään motoriikan ongelmaa tai häiriötä. 43 % vanhemmista ei kokenut saaneensa lainkaan käytännön apua tai tukea diagnostisen prosessin aikana eikä myöskään seurantakäyntien aikana. 34 % vanhemmista koki, että ammattihenkilöt olivat olleet pinnallisia ja 18 %, että heillä ei ollut riittävästi tietoa DCD:stä. Vain 17 % tutkimukseen vastanneista vanhemmista koki, että he olivat saaneet selityksen lastensa ongelmille, ja noin puolelle ei järjestetty ollenkaan kontrollikäyntiä diagnoosin asettamisen jälkeen. 58 % vanhemmista oli raportoinut olevansa tyytyväisiä saamaansa informaatioon.
Tutkimuksessa todettiin, että informoimisen saralla on parantamisen varaa: ensinnäkin on tärkeää lisätä ammattilaisten (mm. yleislääkärien ja opettajien) tietämystä DCD:stä, jotta diagnoosi ja asianmukaiset lähetteet (jatkotutkimukset, kuntoutus) saadaan laadittua riittävän varhain. Toiseksi tutkijat totesivat, että selkeiden hoitopolkujen laatiminen ja odotusaikojen pienentäminen lisäisivät vanhempien tyytyväisyyttä. Kolmanneksi todettiin, että diagnoosin asettamisen jälkeen on selkeä tarve informaation lisäämiselle sekä terveydenhuollossa että opetustoimessa, jotta DCD-diagnoosin saanut lapsi tai nuori ja hänen perheensä saavat riittävästi tukea.
Belgialainen Coussens kumppaneineen «Coussens M, Van Driessen E, De Baets S, ym. Parent...»17 laati systemaattisen kartoittavan katsauksen niiden vanhempien kokemuksista, joiden alle 6 vuoden ikäisellä lapsella oli todettu joko ADHD, autismikirjon häiriö tai DCD. Katsaukseen otettiin mukaan ympäri maailmaa 13 sellaista tutkimusta, joissa keskityttiin vanhempien näkemyksiin lapsen osallistumista helpottavista tai vaikeuttavista tekijöistä. He löysivät kirjallisuudesta kaksi lapsen osallistumiseen vaikuttavaa pääteemaa: 1) lapsen päivittäisten perustoimintojen rutiinit, miten lapsi hallitsee nämä rutiinit sekä mahdollisuudet osallistua vapaa-ajan aktiviteetteihin ja leikkiin sekä 2) vuorovaikutus ympäristön kanssa. Vanhempien mukaan suurimmat osallistumista estävät tekijät liittyvät lapsen sosiaaliseen ympäristöön, erityisesti lapsen saamaan tukeen ja suhteisiin, asenteisiin, palveluihin ja käytäntöihin. Lapsen positiivisen vuorovaikutuksen ympäristönsä kanssa todettiin olevan yksi tärkeimmistä menestyksellistä osallistumista tukevista tekijöistä. Katsauksen tekijöiden mukaan lapsen osallistumisen kohentamiseksi olisi tärkeää lisätä sekä terveydenhuollon ammattihenkilöiden että ympäristön ja perheen tietoutta DCD:stä. Vanhempien mukaan olisi tärkeää keskittyä lapsen vahvuuksiin ja osaamiseen ongelmien ja puutteiden sijaan.
Saman belgialaisen tutkimusryhmän «Coussens M, Vitse F, Desoete A, ym. Participation ...»18 temaattisen analyysin avulla pyrittiin saamaan lisää tietoa kehityksellisen häiriön (ADHD, autismikirjon häiriö, DCD) omaavan lapsen vanhempien tarpeista ja niistä strategioista, joilla he voisivat tukea lapsensa osallistumista. Vanhempien tarpeita olivat tietoisuuden lisääminen, vanhempien taakan vähentäminen, yksilöllisten interventioiden tarjoaminen sekä sopivien vapaa-ajan aktiviteettien löytämisessä auttaminen. Vanhempien toteuttamia strategioita olivat lapsen resilienssin lisääminen, aktiviteettien vaatimuksien ja lapsen kykyjen mahdollisimman hyvä yhteensovittaminen sekä kattavien osallistumismahdollisuuksien luominen. Tämän tutkimuksen tuloksilla on merkitystä ammattilaisille, koska tätä tietoa voidaan käyttää tiedon välittämiseen, kehittämiseen sekä osallistumiseen perustuvien perhekeskeisten palveluiden räätälöimiseen. Tässä analyysissä tuli esille myös vanhempien kokema lisääntyvä paine työn ja perhe-elämän yhdistämisestä. Vanhempien aikaa veivät muun muassa matkat terapioihin ja lisääntyneet kotityöt. Vanhempien mukaan avuksi olisi, jos suku ja lasta hoitavat ammattilaiset olisivat tietoisia näistä haasteista. Yhteenvetona vanhempien tärkeimmät tarpeet olivat: 1) tietoisuuden lisääminen, 2) vanhempien taakan vähentäminen, 3) yksilöllisten interventioiden tarjoaminen ja 4) vanhempien tukeminen lapsille räätälöityjen vapaa-ajan aktiviteettien löytämiseksi. Ammattilaisten tulisi keskittyä yhdessä vanhempien kanssa sellaisten makrotason strategioiden kehittämiseen, jotka helpottaisivat muun muassa sopivan vapaa-ajan toiminnan löytämistä lapsille.
Licarin ja kumppaneiden «Licari MK, Alvares GA, Bernie C, ym. The unmet cli...»19 tutkimuksen tavoite oli lisätä ymmärrystä DCD-diagnoosin saaneiden lasten ja DCD:hen kuntoutusta saavien perheiden haasteista Australiassa. Heidän tutkimuksessaan todettiin, että DCD:stä käytetyssä terminologiassa oli huomattavaa vaihtelua. Yhdeksästä käytetystä termistä selvästi eniten käytettiin termejä dyspraksia (64,7 %) ja kehityksellinen koordinaatiohäiriö (DCD 48,8 %). Vaikka suurin osa (87,0 %) vanhemmista koki diagnoosin saamisen helpotukseksi, oli sen saaminen vaatinut sinnikästä avun hakemista (keskiarvo 2,8 ± 2,3 vuotta). Monilla lapsilla todettiin vähintään yksi samanaikainen neurologinen kehityksellinen, kielellinen tai oppimisen häiriö (70,0 %). Lähes kaikki perheet (93,9 %) olivat osallistuneet kuntoutukseen lapsen liikunnan vaikeuksien takia, 63,9 % heistä sai kuntoutusta kyselyn hetkellä, mutta yli puolet heistä eivät saaneet mitään taloudellista tukea kuntoutukseen (57,8 %), ja he raportoivat, että kulut aiheuttivat taloudellista kuormitusta. Kaksi kolmasosaa perheistä raportoi, että he kokivat senhetkisen kuntoutuksen olevan riittämätöntä. Kuntoutusta saivat yleensä nuoremmat lapset, kun taas iän lisääntyessä kuntoutukseen osallistuminen väheni. Taloudellinen rasite oli merkittävin kuntoutukseen osallistumista rajoittava tekijä. Suurimmat haasteet tutkimuksen perusteella olivat epäselvä diagnostinen prosessi ja kuntoutukseen pääsy.
Lust kumppaneineen «Lust JM, Adams ILJ, Reinders-Messelink HA, ym. The...»20 kuvasi DCD:hen liittyvää diagnostista prosessia Alankomaissa ja identifioi tekijöitä, jotka liittyivät vanhempien tyytymättömyyteen. 40 % äideistä arvioi, että diagnostinen prosessi oli ollut stressaava, ja 47 % heistä arvioi ensimmäisen ammattilaisen (yleensä yleislääkäri, lasten fysioterapeutti tai nuorisolääkäri) osaamisen DCD:stä olevan olematonta tai pinnallista. Diagnoosin saannin jälkeen 60 % äideistä koki, että koulussa ei ollut riittävästi tietoa DCD:stä eikä lapsi ollut saanut riittävästi tukea taitojensa kehittämiseen koulussa. Edellä mainitusta huolimatta valtaosa tutkimukseen osallistuneista äideistä oli tyytyväisiä diagnostiseen prosessiin. Tyytyväisyyttä ennakoi ammattilaisten asiallinen suhtautuminen ja diagnoosin jälkeinen tuki. Yhteenvetona tutkijat totesivat, että perusterveydenhuollon tietämystä DCD:stä ja siihen liittyvistä oireista pitäisi lisätä Alankomaissa. Diagnoosin saaminen auttoi suurinta osaa vanhemmista hyväksymään lapsensa ongelmat. Monet vanhemmat kokivat helpotusta ja sympatiaa, kun lapsen diagnoosi selvisi. Huomattavasti vähemmän vanhemmat kokivat negatiivisia tunteita, kuten pelkoa, suuttumusta tai jännitystä. Kyselyn perusteella diagnoosin saamisen jälkeen vanhemmat olivat eniten huolissaan mahdollisista ongelmista lapsen koulutukseen liittyen (33,3 %), yleisesti tulevaisuuteen liittyvistä asioista (26,7 %), taloudellisten asioiden järjestymisestä (5 %) ja muista mahdollisista huolista (10 %). 8,5 % äideistä kaipasi vertaistukea, ja tutkimuksessa todettiinkin, että vertaistuki voimaannuttaa vanhempia siten, että he kykenevät tukemaan lapsiaan paremmin.
Lapsilla ja nuorilla kehitykselliseen koordinaatiohäiriöön liittyy usein heikentynyt elämänlaatu tyypillisesti kehittyneisiin verrattuna. Elämänlaadun arvioinnista tekee haastavan se, että kyselyt on usein suunnattu huoltajille. Jonkin verran ristiriitaisuutta on myös huoltajien ja lasten omien näkemysten välillä. Cacola kumppaneineen «Caçola P, Killian M. Health-related quality of lif...»21 selvitti vanhemmille suunnatulla monikansallisella kyselytutkimuksella (käytetyt kyselyt: PedsQL, The Pediatric Quality of Life Inventory ja KIDSCREEN) 6–12-vuotiaiden lasten elämänlaatua kolmessa eri lapsiryhmässä: 1) lapsilla, joilla on todettu DCD, 2) lapsilla, joilla on jokin krooninen sairaus ja 3) tavanomaisesti kehittyneillä terveillä lapsilla. Niiden lasten, joilla oli DCD, elämänlaatu oli heikompi kuin tavanomaisesti kehittyneiden terveiden lasten ja jopa heikompi kuin lasten, joilla oli jokin krooninen sairaus. Kanadalaisessa tutkimuksessa Karras kumppaneineen «Karras HC, Morin DN, Gill K, ym. Health-related qu...»22 selvitti kyselytutkimuksella sekä lasten, joilla on todettu DCD, että heidän vanhempiensa elämänlaatua, ja he totesivat samoin, että lasten elämänlaatu oli tavanomaisesti kehittyneisiin verrokkeihin nähden huonompi, mutta että näiden lasten vanhemmat raportoivat elämänlaadun vielä huonommaksi kuin lapset itse. Tämä voi tutkijoiden mukaan liittyä vanhempien kokemaan ahdistukseen ja huoleen. Espanjalaisessa tutkimuksessa Redondo-Tebar kumppaneineen «Redondo-Tébar A, Ruiz-Hermosa A, Martínez-Vizcaíno...»23 selvitti elämänlaadussa koettuja eroja tavanomaisesti kehittyneiden ja niiden lasten, joilla oli todettu DCD, välillä. Elämänlaatukyselyt tehtiin erikseen vanhemmille ja lapsille. DCD-diagnoosin saaneiden lasten elämänlaatu oli heikompi kuin normaalisti kehittyneiden vertaisten, mutta eroja lasten ja heidän vanhempiensa raportoinnin välillä ei todettu. Elämänlaatuun liittyvien tutkimusten perusteella voidaan kuitenkin päätellä, että lapset, joilla on DCD, hyötyisivät psykososiaalisesta ja psyykkisen hyvinvoinnin tuesta.
Yhteenveto
Yleisiä näkökulmia
Hoidon ja kuntoutuksen tärkeimmät tavoitteet
Hoidon ja kuntoutuksen järjestäminen