Yhteenveto:
Kirjallisuuden perusteella on viitteitä siitä, että psykososiaalinen tuki, kuten psykologin tai muun terveydenhuollon ammattihenkilön tarjoama keskusteluapu, voi lievittää keskenmenon kokeneiden naisten psyykkistä kuormitusta keskenmenon jälkeen. Tutkittujen interventioiden heterogeenisyyden takia näytön luotettavuutta ei voida yksiselitteisesti määrittää. Tähän lisätietomateriaaliin on koottu aiheeseen liittyvä keskeinen kirjallisuus (satunnaistetut vertailututkimukset (RCT) ja systemaattinen katsaus).
Katsausartikkeli ja meta-analyysi «Shaohua L, Shorey S. Psychosocial interventions on...»1 ei erotellut tutkimuksia sen mukaan, millainen raskauden keskeytyminen on kyseessä, eli mukana oli keskenmenojen lisäksi myös raskaudenkeskeytyksiä ja kohtukuolemia. Kaikkiaan 15 tutkimusta tarkasteli psykososiaalisen intervention vaikutusta psyykkiseen kuormittumiseen raskauden keskeytymisen jälkeen. Tutkitut interventiot vaihtelivat sisällöltään, toteutustavaltaan ja kestoltaan. Vaikka meta-analyysin johtopäätöksenä oli, että psykososiaaliset interventiot voivat lievittää keskenmenon kokeneiden naisten psyykkistä kuormitusta keskenmenon jälkeen, olivat interventiotutkimukset kuitenkin metodologisesti vaihtelevia ja suuri osa tutkimuksista oli heikkotasoisia.
Ranskalaisessa RCT-tutkimuksessa «Séjourné N, Callahan S, Chabrol H. The utility of...»2 134 kirurgiseen keskenmenon hoitoon tullutta naista satunnaistettiin kahteen ryhmään. Ensimmäinen ryhmä (n = 66) osallistui psykologin toteuttamaan psyykkistä vointia ja selviytymistä tukevaan interventioon välittömästi hoitopäivänä (keskenmeno 4.–13. raskausviikolla), kun taas toinen ryhmä (n = 66) sai intervention viivästetysti kolme kuukautta keskenmenon jälkeen (keskenmeno 4.–14. raskausviikolla).
Interventio koostui yhdestä noin 37 minuutin (20–90 minuutin) kestoisesta tapaamisesta psykologin kanssa, ja siinä oli kolme keskeistä elementtiä:
Lisäksi naisille soitettiin seurantapuhelu 2 viikkoa intervention jälkeen. Kolme viikkoa keskenmenon jälkeen naiset, jotka osallistuivat interventioon välittömästi hoitopäivänä, raportoivat vähemmän masennusoireita, ahdistusta ja traumaperäistä stressiä verrattuna ryhmään, joka sai intervention viiveellä. Sen sijaan 10 viikon ja 6 kuukauden kohdalla ryhmien välillä ei enää havaittu eroja.
Amerikkalaisessa RCT-tutkimuksessa «Swanson KM, Chen HT, Graham JC, ym. Resolution of ...»3 341 pariskuntaa, jotka ilmoittivat kokeneensa keskenmenon ennen 20. raskausviikkoa, satunnaistettiin neljään ryhmään: hoitajan tukemaan hoitoryhmään (n = 84; 3 neuvontakertaa), itsehoitoryhmään (n = 86; 3 video- ja työkirjamoduulia), yhdistettyyn hoitoryhmään (n = 85; 1 neuvontakerta ja 3 itsehoitomoduulia) tai vertailuryhmään (n = 86; ei hoitoa). Hoidot toteutettiin pariskunnan kotona 1, 5 ja 11 viikkoa tutkimukseen ilmoittautumisesta. Interventio pohjasi kahteen malliin: Swansonin hoivateoriaan ja Meaning of Miscarriage -malliin.
Hoitajan tukemaan hoitoryhmään osallistuneet kokivat masennusoireilunsa lieventyneen enemmän noin vuosi keskenmenon jälkeen kuin muihin ryhmiin osallistuneet.
Brittiläiseen RCT-tutkimukseen «Nikcević AV, Kuczmierczyk AR, Nicolaides KH. The i...»4 osallistui 66 naista, joilla 10.–14. raskausviikolla ultraäänitutkimuksessa todettiin keskeytynyt keskenmeno. Heille toteutettiin lääketieteellinen tutkimus keskenmenon syyn selvittämiseksi. Viisi viikkoa keskenmenon toteamisen jälkeen heille järjestettiin lääkärikäynti, jossa tutkimustulokset käytiin läpi.
Naiset satunnaistettiin kahteen ryhmään: toiseen, joka kutsuttiin kognitiiviseen käyttäytymisterapiaan pohjaavaan interventioon (n = 33), joka koostui yhdestä noin 50 minuutin keskustelusta psykologin kanssa, ja toiseen, jota ei kutsuttu interventioon (n = 33). Näitä ryhmiä verrattiin vertailuryhmään (n = 61), joka ei saanut mitään erityistä keskenmenon jälkeistä hoitoa tai neuvontaa. Psyykkisen hyvinvoinnin arviointi toteutettiin postikyselyllä 4, 7 ja 16 viikkoa keskenmenon jälkeen. Kaikille tutkimukseen osallistuneille tehtiin kirurginen kohdun tyhjennys neljän päivän kuluessa keskenmenon toteamisesta.
Kognitiiviseen käyttäytymisterapiaan pohjaavan intervention päätavoitteina olivat rohkaiseminen menetykseen liittyvien tunteiden ilmaisuun, näiden tunteiden normalisointi, altistaminen muistoille (esimerkiksi alkuperäisen ultraäänitutkimuksen kuvat ja tapahtumien yksityiskohtainen läpikäynti), kognitiivinen uudelleenjäsentely sekä kokemuksen uudelleentulkinta ja jäsentäminen keskenmenon syistä saatavilla olevan tiedon perusteella. Lisäksi keskusteltiin huolista, jotka liittyivät tuleviin raskauksiin.
Kaikissa kolmessa ryhmässä suru, ahdistus ja itsesyytökset lievenivät ajan myötä. Interventioryhmässä ne lievenivät kuitenkin enemmän kuin vertailuryhmässä. Interventioryhmässä suru ja ahdistus lievenivät myös enemmän kuin ryhmässä, joka osallistui vain keskenmenon syyn selvittämiseen, mutta jota ei kutsuttu interventioon. Ryhmässä, joka osallistui keskenmenon syyn selvittämiseen, mutta jota ei kutsuttu interventioon, itsesyytökset lievenivät tilastollisesti merkitsevästi enemmän kuin vertailuryhmässä.
Naiset, joiden keskenmenon syy pystyttiin tunnistamaan, kokivat ajan myötä tilastollisesti merkitsevästi vähemmän ahdistusta ja itsesyytöksiä verrattuna niihin, joiden keskenmenon syy jäi tunnistamatta.
Ruotsalaiseen RCT-tutkimukseen «Adolfsson A, Berterö C, Larsson PG. Effect of a st...»5 osallistui 88 keskenmenon alkuraskaudessa 6.–16. raskausviikolla kokenutta naista (keskenmeno varmistettu kliinisesti), jotka satunnaistettiin kahteen ryhmään. Ensimmäisessä ryhmässä naiset osallistuivat strukturoidulle seurantakäynnille (n = 45). Käynnillä toteutettiin ennalta määritelty keskustelu tietyn kätilön kanssa, ja jokaiselle tapaamiselle varattiin 60 minuuttia aikaa. Toisessa ryhmässä naiset osallistuivat tavalliselle seurantakäynnille (n = 43), jossa naiset tapasivat yhden viidestä kätilöstä ja käynnille varattiin aikaa 30 minuuttia.
Strukturoitu käynti keskittyi naisen omaan kokemukseen keskenmenosta – mitä hän oli menettänyt ja mahdollisesti saanut, ja kenen kanssa hän voisi jakaa menetyksensä. Naisilta kysyttiin heidän senhetkisistä tunteistaan, siitä, miten he suhtautuivat keskenmenon käsittelyyn muiden ihmisten kanssa ja miten he kokisivat raskaana olevien naisten kohtaamisen, mikä saattaisi muistuttaa heitä menetyksestä. Käynnin tavoitteena oli auttaa naisia käsittelemään tunteita ja fyysistä menetystä.
Neljä kuukautta keskenmenon ja kolme kuukautta intervention jälkeen kummassakin ryhmässä surun kokemus oli lieventynyt. Ryhmien välillä ei kuitenkaan ollut eroa.