Takaisin Tulosta

Verenkuvan muutokset lapsilla (valkosolut ja verihiutaleet)

Lääkärin käsikirja
4.6.2024 • Viimeisin muutos 4.6.2024
Samppa Ryhänen

Keskeistä

  • Huonokuntoinen potilas, jolla on verenkuvamuutoksia, vaatii päivystyksellisen arvion.
  • Vertaa lapsen lukuarvoja iänmukaisiin viitearvoihin.
  • Katso tai laske leukosyyttien erittelylaskennan prosenttiosuuksista kunkin leukosyyttityypin absoluuttinen pitoisuus.
  • Trombosyyttipitoisuuksien viitearvot eivät juuri muutu iän myötä, mutta määritys on erityisen altis virhelähteille.
  • Syvä neutropenia, blastien löytyminen ja verenvuoto-oireinen trombosytopenia vaativat päivystyksenä lisäselvittelyä erikoissairaanhoidossa.
  • Arvioi tarvittaessa verisolujen morfologiaa perifeerisen veren sivelyvalmisteesta.

Iän vaikutus

  • Tunnusomaista lapsen verenkuvalle ovat suuret muutokset kasvun aikana.
  • Vastasyntyneellä valkosolujen pitoisuus on suuri, usein yli 20 × 109/l, ja valtaosa valkosoluista on neutrofiilisiä granulosyyttejä.
  • Viikon kuluessa valkosolujen kokonaispitoisuus asettuu aikuistasolle, ja erittelyn jakauma muuttuu lymfosyyttivoittoiseksi n. 4 v:n ikään asti.
  • Trombosyyttipitoisuuden viitearvot eivät juurikaan muutu iän myötä, mutta imeväisiässä vaihteluväli on suurempi kuin myöhemmin.

Leukopenia

  • Lapsilla nähdään usein viitearvoja pienempiä leukosyyttipitoisuuksia (leukopenia). Silloin on yleensä kyse neutrofiilisten granulosyyttien määrän vähenemisestä alle pitoisuuden 1.0 × 109/l (neutropenia).
    • Kyse voi olla fysiologisesta ilmiöstä granulosyyttien varastoituessa korostetusti pernaan ja verenkierron suvantoihin.
    • Useimmiten poikkeavuus on kuitenkin virusinfektion aiheuttama, jolloin neutropenia korjautuu yleensä nopeasti infektion rauhoittumisen myötä.
    • Jos potilas on hyväkuntoinen eikä hänellä ole viitteitä bakteeri-infektiosta (anamneesi, status ja CRP), häntä ja hänen verenkuvaansa voi hyvin seurata 1–3 viikon välein avohoidossa, kunnes verenkuva on korjautunut.
  • Vastasyntyneen normaalia pienemmät neutrofiilipitoisuudet ovat vaaratilanne ja merkki uhkaavasta tai käynnistyneestä sepsiksestä.
  • Pitkittynyt neutropenia voi erityisesti varhaislapsuudessa olla vasta-ainevälitteinen autoimmuunitauti (autoimmuunineutropenia, AIN) tai lääkkeen aiheuttama.
    • AIN:ää aiheuttavat vasta-aineet voidaan tutkia erikoissairaanhoidossa. Tutkimukset kannattaa tehdä, jos neutropenia pitkittyy yli 2–3 kk:n mittaiseksi, sillä osoitettu AIN on yleensä hyvänlaatuinen sairaus ja vakavien infektioiden riski on pieni, ja siksi potilaan elämää ei ole syytä rajoittaa turhaan infektioeristyksellä.
    • Lääkealtistuksen poistaminen korjaa lääkkeen aiheuttaman neutropenian.
  • Luuytimen viasta johtuvat leukopeniat ovat paljon harvinaisempia.
    • Epäily on lastenhematologin arvioon lähettämisen ja luuydintutkimuksen harkinnan aihe.
    • Tuottovika ei ole tunnistettavissa pelkän verenkuvan perusteella.
    • Valkosolujen tuottohäiriöön johtavia syitä ovat luuytimen tilaa vievät prosessit, kuten leukemiat ja muut luuydintä infiltroivat malignit taudit, sekä synnynnäiset tai hankitut verisolutuottoa pysyvästi tai syklisesti vaikeuttavat oireyhtymät ja muut sairaudet.
    • Tuottoviasta johtuvaan neutropeniaan liittyy sitä suurempi vaikeiden bakteeri-infektioiden vaara, mitä vähemmän neutrofiilejä on. Nämä potilaat tarvitsevat yleensä myös profylaktista infektiolääkitystä.

Leukosytoosi

  • Normaalia suurempia valkosolupitoisuuksia (leukosytoosi) voivat aiheuttaa
    • bakteeri-infektiot (esim. pneumokokkitaudit, pyelonefriitti – runsaasti neutrofiilejä)
    • hinkuyskä ja mononukleoosi (lymfosytoosi)
    • leukemiat (runsaasti blasteja ja neutropenia)
    • lääkehoito (esim. glukokortikoidit, adrenaliini)
    • eosinofilia.
  • Fyysinen rasitus, kipu ja pelko suurentavat hetkellisesti valkosolupitoisuutta.
  • Eurooppalaistaustaisilla lapsilla valkosolutasot ovat keskimäärin korkeammat kuin afrikkalaistaustaisilla (ns. etninen neutropenia).
  • Valkosolujen morfologisten muutosten tutkiminen on tärkeää aina, kun valkosolujen pitoisuus ja/tai jakauma on poikkeava.
    • Reaktiiviset lymfosyytit viittaavat virusinfektioon, atyyppiset lymfosyytit spesifisemmin mononukleoosiin tai sytomegalovirustautiin ja blastitasoiset solut maligniteettiin.
  • Hematologin konsultaation ja luuydintutkimuksen indikaatioita ovat
    • lymfo- tai myeloblastien esiintyminen verenkuvassa
    • poikkeuksellisen syvä (< 0.2 × 109/l) tai pitkään (> 6 viikkoa) jatkuva neutropenia
    • valkosolupoikkeavuuden lisäksi todettu vika myös muissa verisolulinjoissa
    • suurentuneet perna ja/tai maksa
    • potilaalla todettu tuumori.

Trombosytopenia

  • Lievä trombosytopenia (100–150 × 109/l) on lapsilla tavallinen ja liittyy usein tavanomaisiin virusinfektioihin.
  • Voi johtua trombosyyttien huonosta tuotosta luuytimessä tai niiden kiihtyneestä poistamisesta verenkierrosta.
  • Verenvuotojen vaara kasvaa vasta, kun trombosyyttipitoisuus laskee tuottovian takia < 50 × 109/l tai kulutusvian takia < 20 × 109/l.
  • Immunologinen trombosytopenia (ITP) on varsinkin pienillä lapsilla hyväennusteinen sairaus, ja vakavat vuoto-oireet ovat harvinaisia.
  • Trombosytopeeninen lapsipotilas, jolla on verenvuoto-oireita, tulee lähettää päivystyksenä lastensairaalaan.
  • Jos oireettoman henkilön trombosyyttipitoisuus on yllättävän pieni, tulee pseudotrombosytopenian mahdollisuus sulkea pois tutkimalla mahdollisimman tuoreena uusi verinäyte, joka on otettu sitraattiputkeen.

Trombosytoosi

  • Lapsilla lähes aina reaktiivinen ja vain aniharvoin merkki myeloproliferatiivisesta taudista
  • Normaalia korkeampia pitoisuuksia nähdään joskus raudanpuuteanemiassa, infektioissa ja inflammaatioissa sekä satunnaisesti terveelläkin imeväisellä.

Kirjallisuutta

  1. Koskenvuo M, Ryhänen S. Lapsen trombosytopenia. Suom Lääkäril 2018;73(11):700-705. «Lapsen trombosytopenia (11/2018)»1
  2. Savolainen E-R, Tienhaara A. Verinäytteet ja morfologiset tutkimukset. Kirjassa: Porkka K, Lassila R, Remes K, Savolainen E-R (toim.). Veritaudit. 4. uudistettu painos. Kustannus Oy Duodecim 2015, s. 84-100.
  3. Lohi O, Vettenranta K. Lasten pienentyneet valkosolumäärät. Duodecim 2011;127:1440–6. «Lasten pienentyneet valkosolumäärät (14/2011)»2