Munuaisvaurio (akuutti)

Käyvän hoidon potilasversiot
Kirsi Tarnanen, Annika Laukkanen, Jaakko Helve ja Raija Sipilä
28.1.2021

Käypä hoito -suositus «Munuaisvaurio (akuutti)»1

  • Potilasversio tulostettavassa muodossa (PDF) «khp00088.pdf»1
  • Patientinformation på svenska (valmistuu myöhemmin)

Akuutti munuaisvaurio (acute kidney injury, AKI) on oireyhtymä, joka johtaa munuaisten toiminnan äkilliseen huononemiseen, kuona-aineiden kertymiseen sekä neste-, suola- ja happo-emästasapainon järkkymiseen. AKI:iin ei ole olemassa parantavaa lääkehoitoa, joten on tärkeää tunnistaa mahdolliset riskipotilaat jo ennalta.

Akuutin munuaisvaurion (AKI) syynä on tavallisimmin jokin munuaisten verenkiertoa heikentävä tekijä tai vaikea infektio. AKI syntyy usein monen samanaikaisen tekijän seurauksena.

Riskiryhmiin huomiota jo ennalta

Jos potilaalla on jokin AKI:n riskiä suurentava perussairaus, tulee se ottaa huomioon jo ennalta. Tällaisia sairauksia ovat krooninen munuaisten vajaatoiminta (myös lievänä), diabetes, valtimokovettumatauti, verenpainetauti, syöpä, sydämen vajaatoiminta, maksasairaus ja keuhkoahtaumatauti (COPD). Myös korkea ikä altistaa AKI:lle. Näihin riskiryhmiin kuuluvilla munuaisille haitallisten lääkkeiden käyttöä ja AKI riskiä nostavien toimenpiteiden tekoa tulee harkita tarkoin.

Lääkeaineista munuaisille haitallisia voivat olla perinteiset tulehduskipulääkkeet, erityisesti iäkkäämmillä potilailla ja etenkin silloin, jos heillä on lisäksi muita riskitekijöitä (ks. Vältä viisaasti -suositus «Tulehduskipulääkkeet ja akuutin munuaisvaurion riski»2). Tästä syystä turhia särkylääkkeitä ja niiden pitkäaikaista käyttöä on vältettävä, ja niitä käytettäessä on aina noudatettava annosteluohjetta.

Muita munuaisille haitallisia lääkkeitä voivat olla verenpainelääkkeenä käytetyt ACE:n estäjät ja ATR:n salpaajat, tietyt antibiootit (esim. vankomysiini ja aminoglykosidi) ja tietyt syöpälääkkeet.

Myös suonensisäisiin varjoaineisiin, etenkin jodipitoisiin, liittyy AKI:n riski.

AKI-riskipotilaiden munuaisarvot tulee tarkistaa etenkin silloin, kun aloitetaan uuden lääkkeen käyttö, käytössä olevan lääkkeen annosta suurennetaan tai potilaalle tehdään varjoainetutkimus tai -toimenpide.

Jos edellä mainittujen lääkkeiden käytön tai varjoaineen antamisen yhteydessä elimistö on päässyt samalla kuivumaan esimerkiksi vatsataudin vuoksi, nousee riski AKI:n kehittymiselle.

Sairaalassa ilmaantuvan AKI:n syynä on tavallisimmin leikkaus tai sepsis (”verenmyrkytys”).

Oireet ja toteaminen

AKI voi alkuvaiheessa olla oireeton. Vaurion pahentuessa virtsaneritys usein vähenee, mutta joka kolmannella potilaalla virtsaneritys säilyy täysin normaalina. Mahdollinen virtsankulun este voi tuntua kookkaana virtsarakkona alavatsalla. Jos AKI:n taustalla on kuivuma, verenpaine voi olla matala ja raajat viileät. Virtsanerityksen väheneminen saattaa johtaa turvotuksiin ja korkeaan verenpaineeseen. Vaikeampaan AKI:iin voi liittyä huonovointisuutta, väsymystä ja yleistilan laskua.

AKI todetaan mittaamalla veren kreatiniinipitoisuus ja sen muutos sekä seuraamalla virtsanerityksen määrää.

Hoito

Parantavaa lääkehoitoa ei ole olemassa, joten hoidossa on tärkeintä tunnistaa AKI, huolehtia riittävästä nesteytyksestä ja verenpaineen saamisesta normaaliksi sekä varmistaa esteetön virtsankulku.

AKI:a aiheuttavien tai sitä pahentavien lääkkeiden käyttö keskeytetään toistaiseksi.

Vaikeassa AKI:ssa käytetään munuaisten korvaushoitoa eli dialyysia.

Seuranta

Kun potilaalla todetaan AKI, on munuaisten toimintaa seurattava (laboratoriokokein 2–4 viikon ajan), kunnes se on palautunut normaaliksi tai ainakin aiemmalle tasolleen.

Sairastettu AKI on otettava huomioon jatkossa. Tämä on tärkeää erityisesti silloin, jos munuaisten toiminta ei ole palautunut normaaliksi, sillä tällöin uuden munuaisvaurion riski on suurentunut.

Jos munuaisten vajaatoiminta jää pysyväksi, vähintään vuosittainen seuranta on tarpeen.

Ennuste

Useimmissa tapauksissa lääkitykseen, varjoaineeseen tai kuivumiseen liittyvä lievä AKI korjaantuu. Sairastettu AKI kuitenkin suurentaa riskiä saada uusia munuaisvaurioita, jotka voivat johtaa krooniseen munuaisten vajaatoimintaan.

Merkittävälle osalle niistä potilaista, jotka ovat tarvinneet dialyysia AKI:n vuoksi, kehittyy myöhemmin munuaisten korvaushoitoa vaativa krooninen munuaissairaus. Myös niillä potilailla, joilla on ollut krooninen munuaisten vajaatoiminta jo AKI:iin sairastuessaan, on suurentunut riski päätyä munuaisten korvaushoitoihin.

AKI suurentaa pitkäaikaisen kuolemanriskin lähes kaksinkertaiseksi, ja riski suurenee munuaisvaurion vaikeutuessa. Erityisesti tehohoitopotilaiden kuolleisuus AKI:iin on heidän muiden vakavien sairauksiensa vuoksi suuri.

Yleisyys

Väestön ikääntyessä AKI tulee lisääntymään.

Tulehduskipulääkkeiden käyttöön liittyvä AKI on todennäköisesti huomattavasti luultua yleisempää.

Muualla kuin sairaalassa todettuja lieviä akuutteja munuaisvaurioita esiintyy Suomessa noin 1,6 prosentilla potilaista. Dialyysihoitoa vaativan munuaisvaurion saa noin yksi tuhannesta avohoitopotilaasta.

Tehohoitoa tarvitsevista potilaista jopa 30–40 prosentilla on AKI ja 6–10 prosenttia tarvitsee akuuttia munuaisten korvaushoitoa eli dialyysia.

Lisätietoa aiheesta

Potilasversiossa mainitut organisaatiot antavat lisätietoa aiheeseen liittyen. Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin Käypä hoito -toimitus ei vastaa muiden organisaatioiden antaman tiedon laadusta tai luotettavuudesta.

Tekijät

Potilasversion tekstin on Lääkäriseura Duodecimin Käypä hoito -suosituksen pohjalta päivittänyt potilasversioista vastaava toimittaja Kirsi Tarnanen.

Tekstin ovat tarkistaneet Käypä hoito työryhmän puheenjohtaja, erikoislääkäri Annika Laukkanen ja kokoava kirjoittaja, erikoislääkäri Jaakko Helve HYKS:stä sekä Käypä hoito -toimituspäällikkö Raija Sipilä Suomalaisesta Lääkäriseurasta Duodecimista.

Vastuun rajaus

Käypä hoito -suositukset ja Vältä viisaasti -suositukset ovat asiantuntijoiden laatimia yhteenvetoja yksittäisten sairauksien diagnostiikan ja hoidon vaikuttavuudesta. Ne eivät korvaa lääkärin tai muun terveydenhuollon ammattilaisen omaa arviota yksittäisen potilaan parhaasta mahdollisesta diagnostiikasta, hoidosta ja kuntoutuksesta hoitopäätöksiä tehtäessä.