Retrospektiivisessä kohorttitutkimuksessa «Matuliene G, Pjetursson BE, Salvi GE ym. Influence...»1 tutkittiin Bernin yliopiston parodontologian osastolla opiskelijoiden hoidossa vuosina 1978–2002 olleet potilaat. Tutkimukseen otettiin mukaan 172 hoidettua potilasta, joilla oli riittävä dokumentaatio seurantaa varten. Nämä potilaat olivat olleet ylläpitohoidossa 3–27 vuotta (keskiarvo 11,3 vuotta). Monimuuttujamallilla arvoitiin alkutilanteen diagnoosin ja luukadon määrän, tupakoinnin, yleisterveyden, ylläpitohoidon, jäännöstaskujen ja vuotoprosentin vaikutusta parodontiitin etenemiseen ja hampaiden menetykseen. Parodontiitin etenemistä ennustivat merkitsevästi runsas tupakointi (≥ 20 savuketta/vrk) (vetosuhde 5,9, p = 0,007), yli 10 vuoden ylläpitohoitoaika (vetosuhde 2,5, p = 0,026) ja ≥ 6 mm jäännöstaskut (vetosuhde 2,4, p = 0,025). Hampaiden menetystä ennustivat ≥ 30 % vuotoprosentti (vetosuhde 2,2, p = 0,013) keskivaikea tai vaikea-asteinen parodontiitti alkutilanteen diagnoosina (vetosuhde 4,2, p = 0,012), II tai III asteen furkaatioleesiot (vetosuhde 2,3–34,6, p < 0,0001), yli 10 vuoden ylläpitohoitoaika (vetosuhde 2,2, p = 0,008) ja ≥ 6 mm jäännöstaskut (vetosuhde 1,7, p = 0,053).
Systemaattiseen kirjallisuuskatsaukseen «Chambrone L, Chambrone D, Lima LA ym. Predictors o...»2 tehtiin haku Central-, Medline- ja Embase- tietokantoista syyskuuhun 2009 asti. Katsaukseen otettiin mukaan tutkimukset, joissa hoidettujen parodontiittipotilaiden ylläpitohoito oli kestänyt vähintään 5 vuotta. Ensisijainen vastemuuttuja oli hampaiden menetys ylläpitohoidon aikana. Tutkimuksia otettiin mukaan alkuperäisistä 527:stä tutkimuksesta 13 kappaletta. Tutkimusten laatu arvioitiin keskinkertaiseksi 10 tutkimuksessa ja alhaiseksi 3:ssa. Tutkimukset olivat retrospektiivisiä tapausselostussarjoja, ja niissä oli mukana yhteensä 2 047 potilasta, joilla oli alkuperäisen hoidon päättyessä 41 404 hammasta. Eri tutkimuksissa hampaita menetti 11,5–64 % potilaista. Parodontologiset syyt olivat tavallisimmat syyt hampaiden menetykseen (64 % menetetyistä hampaista). Hampaiden menetystä selittivät potilaan yli 60 vuoden ikä (vetosuhde 7,1, luottamusväli 1,8–28,6), tupakointi (vetosuhde 4,8, luottamusväli 1,4–15,9) ja alkuvaiheessa hampaalle määritetty ennuste. Yksittäisissä tutkimuksissa todettiin myös epäsäännöllisen ylläpitohoidossa käymisen lisäävän hampaiden menettämisen riskiä (vetosuhde 4,6).
Prospektiiviseen kohorttitutkimukseen «Costa FO, Lages EJ, Cota LO ym. Tooth loss in indi...»3 otettiin mukaan yksityisen klinikan parodontiittipotilaat, joille suunniteltiin aktiivisen parodontaalihoidon jälkeen ylläpitohoito-ohjelma seuraavien 5 vuoden ajalle. Mukaan ei otettu raskaana olevia, syöpää, HIV:tä, tyypin 1 diabetesta tai autoimmuunisairauksia sairastavia, potilaita, joilla oli lääkeaineiden aiheuttamaa ienliikakasvua, tai niitä, joilla oli vähemmän kuin 14 hammasta. Potilaat (n = 212) jakautuivat säännöllisesti (RC, n = 96) ja epäsäännöllisesti (IC, n = 116) ylläpitohoidossa käyvien ryhmiin. RC-ryhmän potilaiden ylläpitohoitoväli oli korkeintaan 6 kuukautta, ja ne, jotka jättivät väliin käyntejä tai joiden ylläpitohoitoväli venyi pidemmäksi kuin 6 kuukautta, päätyivät IC-ryhmään. Ensisijainen vastemuuttuja oli hampaiden menetys. RC-ryhmässä hampaita menetti 25 % ja IC-ryhmässä 34,5 % potilaista. Hampaiden menetys oli merkitsevästi vähäisempää RC-ryhmässä (57 hammasta: 0,12 hammasta/potilas/vuosi) kuin IC-ryhmässä (177 hammasta: 0,36 hammasta/potilas/vuosi), p < 0,01. Hampaiden menetystä selittivät yli 55 vuoden ikä, miessukupuoli, tupakointi, 4–6 mm jäännöstaskut ja epäsäännöllinen ylläpitohoidossa käynti (p < 0,05).
Systemaattiseen kirjallisuuskatsaukseen «Lee CT, Huang HY, Sun TC ym. Impact of Patient Com...»4 otettiin mukaan Pubmed-, EMBASE- ja Cochrane CENTRAL tietokannoista vuosina 1960–2014 ilmestyneet tutkimukset, joissa oli tutkittu potilaan ylläpitohoitoon sitoutumisen (regular compliers, RC ja erratic compliers, EC -ryhmät) vaikutuksia hampaiden menetykseen. Mukaan valikoitui 8 tutkimusta, joissa oli yhteensä 1 615 potilasta ja seuranta-aika vähintään 5 vuotta. Ensisijainen vastemuuttuja oli hampaiden menetys ylläpitohoidon aikana. Lisäksi verrattiin ylläpitohoidon kustannushyötysuhdetta menetetyn hampaan korvaamiseen kiinteällä implantilla tai sillalla. Tutkimusten laatu arvioitiin Newcastle–Ottawan asteikolla (0–9), ja se oli katsaukseen mukaan otetuilla tutkimuksilla 8,25. Säännöllisesti suunnitellussa ylläpitohoidossa käyneiden potilaiden riski hampaan menettämiselle oli merkitsevästi pienempi kuin potilailla, jotka eivät sitoutuneet säännölliseen ylläpitohoitoon (RR 0,56, 95 % luottamusväli 0,38–0,82, p < 0,01). Käytettäessä hammasta muuttujana laskettu NNT oli 20. Parodontologisen ylläpitohoidon kustannushyötysuhde oli hyvä (yhden hampaan korvaamisen kustannukset kiinteällä implantilla tai sillalla olivat noin 2-kertaiset verrattuna säännölliseen 8 vuoden ajan tehtyyn ylläpitohoitoon).
Tämä teksti on linkitetty seuraaviin artikkeleihin: