Päivitetty Käypä hoito -suositus tähtää osteoporoosin oikea-aikaisen diagnostiikan tehostamiseen, myös lääkehoitoa selkeytetään

TIEDOTTEET 09.12.2020

Päivitetyssä Osteoporoosin Käypä hoito -suosituksessa painotetaan luunmurtumien ehkäisyä ja sitä kautta osteoporoosipotilaiden toimintakyvyn ja elämänlaadun parantamista. Diagnostiikassa etenkin vaikeasti havaittavien nikamamurtumien tunnistaminen on keskeistä. Lihaskunto- ja tasapainoharjoitukset auttavat vähentämään kaatumisen riskiä. Hyvä ravitsemus ja riittävä liikunta ovat tärkeitä osteoporoosin ehkäisyssä ja hoidossa. Lääkehoito tulee kohdistaa suuren riskin potilaisiin.

Osteoporoosi on luuston sairaus, jossa luun lujuuden heikentyminen altistaa murtumalle. Luun määrä pienenee 40 ikävuodesta alkaen. Pienentynyt luuntiheys on arvioiden mukaan n. 44 %:lla yli 65-vuotiaista. Suomessa tapahtuu vuosittain arviolta 30 000–40 000 luunmurtumaa, joissa osasyynä on luuston haurastuminen. Murtumien ilmaantuvuus suurenee eksponentiaalisesti ikääntymisen myötä.

Tiheysosteoporoosi ja murtumaosteoporoosi
Suositus tähtää osteoporoosin oikea-aikaiseen diagnostiikkaan ja osteoporoosin ehkäisyn ja hoitokäytäntöjen yhtenäistämiseen. Osteoporoosin varhaisdiagnostiikassa tavoitteena on sairauden toteaminen ja hoidon aloittaminen ennen murtumaa. Tällöin diagnoosi on mahdollista tehdä ainoastaan luuntiheysmittauksella. Luuntiheyden seulonta tulee kohdentaa suuren riskin potilaisiin sekä murtuman sairastaneisiin.

– Tiheysmittaukseen perustuvan määritelmän mukainen osteoporoosi on samalla murtuman vaaratekijä. Kun henkilöllä ei ole murtumaa, mutta luun tiheys on alentunut, suositaan termiä tiheysosteoporoosi. Kun hänellä on matalaenergiainen ilmeinen osteoporoottinen murtuma, kyseessä on murtumaosteoporoosi. Vaikea osteoporoosi on tila, jossa osteoporoottiseen luun tiheyteen liittyy yksi tai useampia murtumia. Käsitteiden erottaminen toisistaan on tärkeää yksilöllisen arvion muodostamiseksi sekä yli- tai alihoidon välttämiseksi, kertoo suositustyöryhmän puheenjohtaja LKT, dosentti, sisätautien, endokrinologian ja geriatrian erikoislääkäri Leo Niskanen.

WHO:n määritelmän mukaan aikuisilla osteoporoosia edustaa luuntiheys, joka on vähintään 2,5 keskihajontaa (SD, standard deviation) pienempi kuin terveiden 20–40-vuotiaiden naisten keskimääräinen luuntiheys (T-luku ≤ -2,5).

Suositus ohjaa tunnistamaan vaikeasti havaittavan nikamamurtuman
– Osteoporoosin ensimmäisiä oireita ovat yleensä luunmurtuma ja sen aiheuttama kipu. Nikamamurtuma ei aina ole kivulias ja siksi sen tunnistaminen hyvin tavallisen selkäkivun syynä on hankalaa.

Osteoporoottinen nikamamurtuma tarkoittaa yleensä kasaanpainumista, ja lieväasteisena sen erottaminen selkärangan ikääntymismuutoksista voi olla vaikeaa. Nikamamurtuman radiologinen tunnistaminen ei ole yksiselitteistä ja riskiryhmien kohdalla suosituksessa kannustetaan arvioimaan nikamamurtuman vaikeusastetta semikvantitatiivisella asteikolla.


Lääkehoitoa suuren riskin potilaille, muille riittää liikunta ja hyvä ravitsemus
– Osteoporoosin ehkäisyssä ensisijaista on aktiivinen liikkuminen ja erityisesti iäkkäillä kunnollinen ravitsemus. Murtumien osalta kaatumisten välttäminen on keskeistä, mutta sitä ei saa toteuttaa estämällä järkevää liikkumista, Niskanen tähdentää.

Vajaaravitsemuksen tunnistaminen sekä kalsiumin ja D-vitamiinin saanti ovat tärkeitä osteoporoosin väestötason ehkäisyssä. Myös tupakoinnin lopettaminen kannattaa. Kaatumisen riskiä voi vähentää lihasvoima-, liikkuvuus ja tasapainoharjoituksilla.

Suosituksessa kehotetaan kohdistamaan lääkehoito suuren riskin potilaisiin sekä iäkkäisiin, jotka saavat luunmurtumia useammin kuin nuoret. Lääkehoidon tarve ja kesto ovat yksilöllisiä, ja määräytyvät murtumariskin perusteella.

– Luuston lääkehoidon kesto riippuu käytetystä lääkityksestä. Yleisin ryhmä on bisfosfonaatit, joita käytetään yleensä 3–5 vuoden ajan ja sen jälkeen pidetään taukoa, ellei ole kyseessä hyvin korkean riskin potilas, jolloin hoitoa jatketaan pidempään. Denosumabilla ei ole hoidon keston suhteen rajoituksia, mutta jos se lopetetaan, on yleensä syytä jatkaa muulla lääkkeellä vielä vuoden ajan. Teriparatidin hoidon kesto on rajattu kahteen vuoteen, sanoo Niskanen.

Suositus ottaa kantaa myös osteoporoosin diagnostiikassa ja hoidossa esiintyviin erityistilanteisiin. Esimerkiksi kortisonihoitoa saavilla on huomioitava hoitoon liittyvä luuston menetys, jos hoito on pitkä tai vuorokausiannos korkea. Myös diabetekseen liittyy luuston heikkenemistä. Suosituksessa on huomioitu lisäksi kasvuikäisten osteoporoosi ja miesten osteoporoosi.

Tutustu päivitettyyn Osteoporoosin Käypä hoito -suositukseen